Onpa taas ollu päivä, oikeesti. Yöllä en nukkunu kunnolla, heräsin luin mailit ja siitä asti oonki surffaillu fiiliksillä aaltoja ylös alas. Nyt alkaa taas tasapainottuu mutta oma mieleni pelleilee ja leikkii, sais vain joskus tämän oman todellisuuden siihen kuntoon että tunnistaisi laittaa asioita itsensä ulkopuolelle. Sitten ei aina tarvitsis ryvetä milloin missäkin.

Joo, tuli koirakin tänään hoitoon, tai vierailulle pikemminkin, isä puheli että on syönyt huonosti kun äitikin on mökillä pohjois-karjalassa, mutta nytpä tuo koira tuntuu syövän ihan mitä vaan, koko ajan - täällä minun luonani. No hyvä että koira syö, pysyy terveenä.

... ... ...

No mutta joo, tässä olen miettinyt että mikä sitä ihmisessä saa tuntemaan ahdistusta, tai syyllisyyttä, tai ihan mitä vaan ns. negatiivista olotilaa joka kohdistuu itseensä. Mikä saa ihmisen, eli minut, syyllistämään itseäni? Joku tarve sen kaiken pohjalla täytyy olla, tai luulo itsestä. Minkä arvoinen minä olen itselleni? Kunnioitanko itseäni tarpeeksi? Mitä on tarpeeksi, onko sellaista olemassa ja mistä itsekunnioitus, itsearvostus sekä omanarvontunto syntyy? Mikä muovaa tätä isoa koneistoa joka tämä 'minä' on. Tälläisiä kysymyksiä herää kirjoittaessa tätä tässä ja nyt.

Ei voi ainakaan sanoa ettei minulla kysymyksiä olisi mielessä *naurahtaa*, kysymyksiä joihin on olemassa vastaukset, mutta joihin kuitenkin toivoo saavansa vastauksen muualta, tai toivoo että se ehkä olisi erilainen. Sekä sitten se että itsensä suhteen osaa olla helposti kriittinen, on helppoa löytää itsestään vikoja mutta vaikeaa antaa itselleen anteeksi ja hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Sekä antaa itselleen luvan olla oma itsensä, ilman rooleja - ilman että itse pitää jotain roolia  yllä tai että antaa muiden asettaa minuun jokin rooli.

Elämä tuntuu joskus yhdeltä isolta roolipeliltä.

Loituma - Ievan Polkka