Tässä sitä taas ollaan, kirjoittamassa - pitkästä aikaa. Odottelen sateita, koska niitä ne ovat nyt  luvanneet ja lööbailen kotona, muhkeassa nojatuolissani. On se elämää! Vähän oon väsy ollut viime aikoina, siis ihan fyysisesti. Tekis mieli vain nukkua, nukkua ja nukkua, mut eipä siinä mitään järkeäkään ole, joten olen koittanut pysyä pystyssä ja tehdä edes jotain.

Olis hautajaisetkin tiedossa, parin viikon päästä. Suhteellisen nuori sukulaismies, kuoli leukemiaan. Ei ole kauhean kaunista, mutta elämää se sekin on. Ei vain voi ymmärtää kuinka suuri suru lähiperheellä mahtaa olla. Sitä ei aina edes ymmärrä tätä elämän ja kuoleman kiertokulkua, tavataanhan sitä sanoa että ihminen syntyy vain kuollakseen, ja kauhean moni kuolee valmistautumatta siihen millään tavalla. Toki on eri asia kuoleeko ns. yhtäkkiä vai pitkän sairauden johdosta. Mut kyl se vaan niin on, että meidän aikana kuolemaa pidetään vihollisena ja siitä ei haluta puhua, kun asian pitäisi olla just toisinpäin. En tiedä minkätakia lapsia koitetaan suojella kuolemalta, maailma olis hyvin erilainen jos kuolemaan suhtauduttaisi luonnollisesti, niin että lapsetkin oppivat sen samantien. Kyllähän kuolemasta puhutaan, mutta usein siitä puhutaan niin, että se saa vihollisen maskin kasvoilleen..

Joo, oon rohkaissut itseäni myös viime aikoina, tehnyt sellaista mitä en ole aikaisemmin voinut kuvitella tekeväni ja olen iloinen siitä. Rikkonut oman mieleni luomia pieniä estoja - mukavaa! Suosittelen kaikille lämpimästi. Voitte yllättyä hyvinkin positiivisesti lopputuloksesta. :) Luulen että kun tähän totun niin jään vielä koukkuun moisesta touhusta, on se niin mukava tunne huomata että se mistä luuli, että ei ole kykenevä, onkin lopulta ihan helppoa ja vaivatonta..

 

Mutta joo, mä tästä lähden jatkamaan päivääni. Hyvät kesäpäivät kaikille, varsinkin kerta hellekausi on vihdoin loppumassa *jesh!*